Miksi? Miksi ei.

Puoli vuotta on kulunut blogihiljaisuutta tässä Pikkuisia -blogissa. Asiassa ei sinänsä ole mitään kummallista jos se olisi itselle ihan ok, mutta kun asia ei ole. Sanomattomuus on pikkuisen kalvannut mieltäni. Olisin halunnut olla aktiivinen ja olla hommassa mukana, mutta homman juoni oli hukuksissa. Mistä kirjoittaisin? Miksi? Onko minulla oikeastaan mitään järkevää kerrottavaa? Tai sitten oli paljonkin, mutta olin sokea aiheille. Turhautuneena irtisanoin pikkuisia.fi -domain-osoitteeni ja siirsin blogialustani takaisin tänne Bloggeriin. Miksi maksaisin bloggaamisesta kun en sitä aktiivisesti harrasta?

Viime aikoina olen alkanut jälleen puntaroida tätä hautautunutta harrastustani uudelleen. Miksi asia on kalvannut mieltäni? Mitä sitten jos en päivitä blogiani? Keneltä se on pois? Itseltäni vai muilta? Kenelle tai miksi tätä ylipäätään tekisin? Tämä ei ole minulle työtä, enkä saa tästä mitään tuloa. Tämä on vain mukava harrastus. Harrastus joka jättää minusta jäljen. Siinähän se, jutun ydin. Haluan jättää jonkin jäljen aikajanalle. Kuvin ja tekstein. Huomasin että blogi on sittenkin minulle eräänlainen päiväkirja. Päiväkirja ilman niitä syvimpien tuntojen puhalluksia. Minun blogipäiväkirja purkaa auki kätteni töitä, inspiraatioitani ja ideoitani.

Blogi-harrastukseni aloitin v 2013 Haaveita ja Heinäseipäitä -blogilla. Tuolloin kirjoitin pääasiassa kodin sisustuksesta. Blogin nimi ja aihealuekin on matkan varrella vaihtunut innostuessani tulisesti miniatyyriharrastuksesta. Nyttemmin myös blogin osoite on muuttanut muotonsa vastaamaan blogin otsaketta. Näinhän se menee. Asiat muuttuvat ja kehitystä tapahtuu. Ei sen silti tarvitse olla este tälle mukavalle harrastukselle. 

Koska rakastan valokuvia enemmän kuin tekstiä niin oksennan tähän päivitykseen kuvina juttuja, joita olen tehnyt tämän puolen vuoden aikana. Olen siis ollut olemassa. 

Jostain on taas aloitettava (koska itse niin haluan) ja nyt aloitan tästä. Elämä on.